Päätin yllättää tänään itseni kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi ja suuntasin aikuiselämäni ensimmäistä kertaa penkkiurheilemaan. Joskus junnuna olen viimeksi seurannut mitään lajia paikan päällä katsomosta enkä nyt televisiostakaan ole vuosiin katsonut juuri muuta urheilua kuin jääkiekon mm-kisat. Olen itseasiassa, jos en Suomen, niin ainakin Euroopan huonoin penkkiurheilija.
Ystäväni arkkipiiska Lehtola oli tänään led-screenin käyttömestarina Seinäjoen Peliveljien pelissä ja niinpä löysin itseni salibandykentän laidalta vip-katsomon eturivistä. Ja mikäs siinä oli katsoessa, kun kotijoukkue vei vierasta kuin pässiä säkissä ja sikaa narussa. Alusta asti oli peli erittäin tiukasti SPV:n näpeissä ja loppulukemat oli komeat 10-2. Ihan siinä heikkolahjaisempikin penkkiurheilija alkoi innostua. Tässähän voi kotikaupunkiin palaamisen ohessa alkaa jopa harkita uuden harrastuksen aloittamista.
Oli yllättävän hauskaa tuntea nahoissaan peliä edeltävä jännitys ja kotiyleisön riemu verkon soidessa jo toisella peliminuutilla. Peliveljien ylivoimaisuus alkoi tietysti laimentaa jännitystä pelin edetessä, mutta kyllä jokainen maali sai voittamisen kulttuurin kuplimaan rinnassa. Tästähän voisi vaikka oppia tykkäämään.
En tiedä miksi en ole aikaisemmin juurikaan urheilun seuraamisesta innostunut. Varmaan on kysymys samoista traumoista, joiden vuoksi en itsekään ole juuri urheilua harrastanut. Täytyy ottaa ensi vuoden projektiksi molempien tasapainoinen lisääminen. Kotikatsomoon on hommaan sopiva ruutukin jo hankittu. Jospa sitä voisi vielä vanhakin innostua – rakkaudest lajiin.
Kategoria(t): sähköjänis Tagged: harrastukset, muutto, peliveljet, penkkiurheilu, salibandy, Seinäjoki, spv, urheilu
